Muutama vuosi sitten havahduin siihen, että en rohkene käyttää arkena mekkojani. Valitsin helmallisen asun, vain juhliin tai illanviettoihin. Päätin tietoisesti pukea kesämekon päälleni aina sään salliessa. Yksi painavimmista syitä oli halu vähentää vaatteiden kautta tulevaa ympäristökuormaa. Konkreettisesti toteutin päätökseni käyttämällä jo omistamiani vaatteita. Omien pukeutumis- ja kulutustapojen kaunistelematon tarkastelu osoittaa jokaisen omat kompastuskivet vaatteiden kulutuksesta.
Tänä kesänä jatkan aktiivista mekkojen käyttöä töissä, vapaalla ja juhlissa. Pyrin myös pääsemään eroon ajatuksesta, että juhliin tulisi olla jotain uutta päälle pantavaa. En löydä sille enää relevantteja perusteluja omasta ajatusmaailmasta, toiminnasta, tutkitusta tiedosta tai pukeutumisen tapakulttuurista.
Kuulen uusissa ja vain juhliin tarkoitetussa vaatteissa kulttuuriin ja historiaan sidoksissa olevan kaiun. Tämän kuminan voin vaientaa kulttuuriseen tietoon vedoten ja omiin arvoihini sekä käyttäytymiseen nojaten. Seuraavaksi nostan esiin neljä vieläkin pukeutumiseen ja kuluttamiseen vaikuttavaa menneisyydestä kaikuvaa signaalia.
Vaatteeni eivät kulu työtä tehdessäni
Ensimmäiseksi juhlavaatteiden historiaan kurkistaessa huomaa, että erilliselle juhlavaatteelle löytyy käytännönkin syy. Eteenkin ennen voimallista kaupungistumista ja teollistumista, joka tapahtui Suomessa vasta 1950-luvulta lähtien, moni eli maaseudulla ruumiillista ja vaatteita kuluttavaa työtä tehden. Varallisuudesta riippuen heillä oli puhtaat ja rei’istä korjatut pyhävaatteet erikseen.
Kaupunkeihin muuttaneiden tehdas- tai palvelutyötä tekevien vaatteet likaantuivat ja kuluivat myös työtä tehdessä. Tehdastyön aikataulutuksen ja työolojen paranemisen myötä vapaa-aikakin lisääntyi, jolloin muuttuneisiin sosiaalisiin menoihin kuului varustautua sopivalla asulla. Ehjät, puhtaat, muodin mukaiset vaatteet alkoivat kuulua mahdollisuuksien mukaan kaupunkilaisten asuvarusteluun.
Teknologian ja digitalisaation kehityksen sekä ajatustyön lisääntymisen myötä monen työnkuva on muuttunut entistä vähemmän vaatteita kuluttavaksi. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa kaikissa työtehtävissä 2020-luvullakaan, mutta omassa tämän hetkisessä työtehtävässäni vaatteeni pysyvät hyvin siisteinä käyttökerrasta toiseen. Voin siis aivan hyvin käyttää samoja vaatteita vuodesta toiseen ja useissa juhlissakin.
Asuni tehtävä ei ole kertoa kenenkään asemasta yhteisössä
Toiseksi, vaikka arki- ja juhlapukeutuminen alkoivat rentoutua 1960-luvulla muun muassa nuorisomuodin synnyn myötä, niin uusilla ja muista erottuvilla asukokonaisuuksilla on ollut vahva sosiaalinen ulottuvuus. Uusi ostettu tai teetetty yksilöllinen asu osoitti eteenkin naisen kautta miehen varallisuutta ja yhteiskunnallista asemaa.
Pukeutumiskulttuuriin pinttynyt tapa päivästä toiseen vaihtuvista vaatteista juontaa osittain juurensa, myös statuksen ja varallisuuden näyttämiseen. Valmisvaatetuotannon alkumetreillä 1960- ja 1970-luvuilla moni ihaili niitä, keillä oli mahdollisuus esiintyä jatkuvasti uusissa kaupasta ostetuissa valmisvaatteissa.
Nyt vuonna 2021 olen onnekkaassa asemassa, että minun ei tarvitse osoittaa puolisoni tai saatikka omaa varallisuutta vaatevalinnoilla. Toki voin puntaroida sitä, osoitanko kuitenkin omaa sosioekonomista tilaani asuillani tai mihin ryhmään haluan tietyn merkin vaatteen kautta itseni liitettävän?
Kaapissani on niin paljon vaatteita, että ne eivät ehdi kulua
Kolmanneksi valmisvaatteiden, massatuotannon ja halpavaatemarkkinoiden saattelemana uudet vaatteet kaupasta ostettuna ovat edullisia. Minulla ja monella muulla keskituloisella on hyvin runsaasti vaatteita tai voimme vaihtaa vaatekaappimme sisältöä ostamalla uusia ja myymällä vanhoja vaatteita pois suhteellisen vaivatta. Tällöin vaatteille tulee niin vähän käyttökertoja, että harva vaate kuluu enää käytössä puhki. Eli mielestäni moni vaate on aivan soveltuva toistuvasti käytettäväksi arkeen ja juhlaan, koska ne ovat ehjiä, puhtaita, nypyttömiä ja rypyttömiä.
Minun ei ole pakko valita juhliin enää silkkiä, samettia tai leninkiä
Neljänneksi väitän, että juhlapukeutumisen normit ovat väljentyneet ja rentoutuneet entisestään. Juhlatilaisuuksiin pukeudutaan edelleen siisteihin vaatteisiin juhlittavaa henkilöä kunnioittaen, mutta harvoin enää vaatteet materiaalia tai mallia määritellään tarkasti. Poikkeuksena toki on, kuten itsenäisyyspäivän presidentin juhlavastaanotto ja akateemiset juhlat. Tarkoitan sitä, että useisiin juhliin puuvilla soveltuu juhla-asun materiaaliksi, jakun alle voi valita trikoopaidan silkin sijaan tai nainenkin voi laittaa housut mekon tilalle. Vielä 1970-luvulla moni nainen sai noottia lähipiiriltään, jos saapui pirskeisiin, työpaikalle tai kouluun housuasussa. Siksi nautin omaehtoisesta kesämekkopakosta erityisen paljon.
Humaani vaatevalintamantrani
Minulla on kuitenkin kaksi selkeää syytä, milloin mekkoni eivät pääse ylleni; kylmä sadesää ja urheileminen. Sadesään motiivi liittyy vahvasti aisteihin, en halua palella tai käyttää valuvia sukkahousuja, kun pukeutumisen tapakulttuurikaan ei niitä enää vaadi. Urheilusuoritukseen mekko on taas usein epäsopiva liikeratojen rajoittumisen vuoksi. Kulttuuristen ja historiallisten normien lisäksi kannustan pohtimaan motiiveja sekä kehollisia kokemuksia pukeutumis- ja kulutusvalintojen edessä.
Humaanissa vaatevalintamantrassani kyseenalaistan siis kulttuurin, historian, normit, motiivit sekä keholliset kokemukset ja teen vasta sitten valintani, mitä puen päälleni. En käy itseni kanssa kyseistä mantraa läpi päivittäin, vaan joskus kun on aikaa sekä energiaa pysähtyä valintojen äärelle, pikkuhiljaa otan ne käytännönkokeiluun ja lopulta lempeästi osaksi arkea.
VAATTEITAKO VAIN? 